Popmies luottaa harmoniaan

Tamperelainen Mikko Kangasjärvi on musiikin monitoimimies, jolla on takanaan värikäs historia suomalaisessa musiikkielämässä. Hän on niin studioyrittäjä, tuottaja, pianisti, haitarinsoittaja kuin oman levy-yhtiön pyörittäjä. Tärkeintä on saada työskennellä musiikin kanssa monipuolisella skaalalla.

Kun Mikko Kangasjärvi tuottaa musiikkia, hän saa innostavasta biisistä yleensä heti jonkinlaisen vision. Hän kuulee päässään lopputuloksen ja soundin, vaikka se matkan varrella toki usein muuttuukin.

”Se on paras puoleni: näen maalin, vaikka tavat päästä sinne vaihtelevat.”

Mikon ansiot tuottajana tunnetaan ehkä parhaiten -yhtyeen konteksista, mutta hän on ehtinyt olla mukana monessa muussakin. Mikon kädenjälkeä kuullaan myös esimerkiksi Suvi Teräsniskan ja Pate Mustajärven albumeilla.

Mikko kertoo olevansa studiotyöläisenä erityisen sinnikäs – mitään keinoja ei kaihdeta. Kun Yön Satukirjan sankari -kappaleeseen aikoinaan tarvittiin irlantilaisen säkkipillin eli uilleann pipesin soittajaa, Mikko pirautteli läpi Sibeliues-Akatemian kansanmusiikkiosaston ja Suomi–Irlanti-seuran muttei löytänyt Suomesta ketään, joka olisi osannut tätä instrumenttia soittaa.

”Sitten muistin nähneeni Dublinissa bändin, jossa oli suomalainen kitaristi. Kaivoin ostamani levyn esiin ja selvitin yhteystiedot. Sitten kysyin tältä suomalaiskitaristilta infoa ja sain hänen bändissään soittaneen kaverin hoitamaan säkkipilliraidan biisiimme.”

Mikko haluaa tehdä tuotannoistaan yleensä isoja, vaikka viime vuosina hän on orientoitunut myös minimalistisempaan otteeseen. Mikko korostaa, että popmusiikin tuotannossa ei lopulta saa olla mitään sääntöjä. Studiossa pitää pystyä kokeilemaan rohkeasti päättömänkin kuuloisia ideoita.

"Sääntö numero yksi on se, että ei ole sääntöjä. Vaikka studiossa tekniikka on vahvasti mukana, levyn tekeminen on silti taidetta, ja tekniikka on vain apukeino. Taiteessa pitää kaikkien keinojen olla mahdollisia. Usein tuottaminen on paljon muutakin kuin sovitusten ja soundien miettimistä. Tehtäviin kuuluu myös aikatauluttaminen, budjetin laskeminen, palkkojen maksaminen, hotellien ja matkojen buukkaus sekä kaikenlainen kommunikointi muusikoiden, teknikoiden ja levy-yhtiön välillä. Tärkeintä on luoda projektille hyvät puitteet ja hyvä fiilis, jotta kaikkien on helppo antaa paras panoksensa. Tärkeintä olisi yrittää nähdä se "iso kuva".

Mikon mukaan hänen osaamisensa kärki löytyy sovituspuolelta. Esimerkiksi lauluharmonioiden sovittaminen tuntuu mielekkäämmältä puuhalta kuin vaikkapa biittien tekeminen läppärillä.

”Koen olevani enemmän sellainen vanhan liiton tuottaja.”

Ensimmäinen oma biisi 4-vuotiaana

Musiikki on kulkenut vuonna 1972 syntyneen Mikon mukana jo aivan pienestä pitäen. Hän muistaa katselleensa televisiosta musiikkiohjelmia jo 3-vuotiaana. Hänen isänsä oli asunut 1960-luvulla Saksassa ja tuonut kotiin Grundigin kelanauharin, jolla sitten ääniteltiin musiikkia. Kotona soivat niin taistolaislaulut kuin 1970-luvun finnhitsit. Pikkupojan päässä ne sulautuivat yhdeksi kokonaisuudeksi.

Omia biisejä Mikko alkoi kirjoitella jo lapsena. Hänen ensimmäinen kappaleensa Koira meni sängyn alle syntyi neljän vuoden iässä. Samoihin aikoihin mummon ostamasta yhden oktaavin leikkipianosta alkoi löytyä melodioita.

Veikko Ahvenaisen koulun oppilaita vuonna 1979. Mika Väyrynen,
Mikko Kangasjärvi, Marko Viitanen ja Maarit Heinonen (o.s. Lehtimäki)

Ennen pitkää isä ehdotti Mikolle oman harmonikan ostoa. Ja sehän sopi nuorelle muusikonalulle. Kun Ahosen Musiikista oli saatu hankittua instrumentti, oli aika ilmoittautua Veikko Ahvenaisen Harmonikkakouluun. Ryhmäopetusta järjestettiin nykyisen Kalevan lukion tiloissa Tampereella. Alkeiden jälkeen opettaja suositteli lahjakkaalle oppilaalle opintojen jatkamista. Mikko päätyi Tampereen konservatoriolle musiikkikoulun puolelle. Hän oli ensimmäisen kuuden oppilaan joukossa, jotka pääsivät ”Konsalle” opiskelemaan harmonikkaa vuonna 1980. Mikko kertoo, että paikka tuntui jo lapsena melko konservatiiviselta ja ummehtuneelta.

”Lisäksi ne kirosivat heti alimpaan helvettiin mun Giulietti-merkkisen soittimen. Se ei kuulemma sopinut sinne”, Mikko muistelee naureskellen.

Mikon opettajana konservatoriolla toimi aluksi Timo Kinnunen, joka oli ehtinyt myös perustaa modernimpaan musiikkiin painottuneen Viitasaaren Kesämusiikkiakatemian. Hänen opetuksessaan Mikko voitti ensimmäisen harmonikkakilpailunsa vuonna 1984. Kyseessä oli kansainvälisen harmonikkaliiton CIA:n järjestämä kilpailu, johon lähetettiin nauhalla soittonäytteitä. Mikko voitti alle 12-vuotiaiden sarjan.

”Muistan ajatelleeni ensiksi, että nyt musta tulee rikas! No, ei tullut rikasta, mutta voiton kautta pääsin aamuradioiden haastatteluihin ja sen semmoisiin. Olin vähän pikkuvanha, ja ne toimittajat tykkäsivät musta, kun osasin puhua silleen aikuismaisesti.”

Mikon isä toivoi, että klassisen musiikin ohella soittotreenien ohjelmassa olisi myös kevyempää musiikkia. Niinpä kotona kävi yksityisopettaja Tapani Luojus, jonka kanssa soiteltiin esimerkiksi The Beatlesia ja tutustuttiin ikivihreisiin amerikkalaisiin sävelmiin. Vaikka Mikko pitikin Bachin soittamisesta harmonikalla, alkoivat konservatoriomeininki ja musiikin teoriapuoli tuntua yhä turhauttavammalta.

Maailmanmestaruuden jälkeen vuonna 1984

”Koin jo varhaisessa vaiheessa, ettei teorian pänttääminen ole minua varten. En halunnut sääntöjä mukaan soittamiseen saati säveltämiseen. Mutta toki esimerkiksi omaksumani harmonia- ja sointumaailma on tullut juurikin klassisen kasvatuksen tuloksena. Ja on siitä ollut hyötyä myöhemmin siinäkin mielessä, että osaan puhua studiossa klasarisoittajien kielellä. Muutenkin pidän haitarin ja klassisen musiikin opiskeluani nykyään tärkeänä, sillä se antoi hyvän pohjan musiikin ymmärtämiselle. Pystyn antamaan tuotannossa ja sovituksissa enemmän ja värittämään neljän soinnun perusbiisejä osaamisellani, joka on osalti peruja juuri sieltä menneestä”, hän toteaa.

Mikolla on myös absoluuttinen sävelkorva. Pikkupoikana hän luuli, että kaikki kuulevat sävelet sillä tavalla, mutta yksi opettajista tämän ominaisuuden sitten huomasi ja kertoi sen olevan melko harvinaista. ”Sävelkorvasta on ollut paljon iloa muun muassa musiikin omaksumisessa ja harmonian ymmärtämisessä”, Mikko toteaa.

10-vuotiaana Mikko perheineen muutti Tampereen Uudestakylästä kaupungin laidalle Olkahisiin. Hän olisi periaatteessa joutunut käymään yläasteen Teiskossa 30 kilometrin päässä. Soittoharrastuksen takia nuorukainen sai kuitenkin pysyä kaupungin kouluissa. Vuodet vierähtivät Sammon yläasteella ja lukiossa. Konsalla Mikko kävi edelleen pari kertaa viikossa.

”Läksyt eivät jaksaneet koulussa kiinnostaa. Mutta olin oivallinen kuuntelija ja muistin kuulemani asiat hyvin. Olin kiinnostunut kielistä ja joistain reaaliaineista, mutta matematiikkaa ei maistunut. Yläaste oli hauskanpitoa, kun taas lukiossa musiikki oli jo niin iso osa elämää, etten nähnyt muuta vaihtoehtoa tulevaisuudelle. Oli jotenkin itsestään selvää, että mä tulen tekemään työkseni musiikkia. En osannut haaveilla mistään muusta.”

Alle 16-vuotiaana Mikko osallistui vielä muutamiin kotimaisiin harmonikkakilpailuihin opettaja Markku Lindemanin ohjaksissa. Vuonna 1987 heltisi voitto vielä yhdestä "nappulakisasta". Omatoimisesti hän innostui kuitenkin enemmän pianosta, joka oli hänen sivuaineensa konservatoriolla. Pianonsoitto toimi väylänä popmusiikin kuunteluun ja omaksumiseen.

Pakkopullamaisen ”Konsalla” käymisen ja klassisen soittamisen lopulta jäätyä Mikko oli jo vuoden päästä mukana ensimmäisessä bändissään. Vuonna 1989 Sami Ala-Lahden kanssa perustettu Ruby Tuesday soitti irkkupunkfolkia. Nuorten soittajien suuri esikuva oli brittiyhtye The Pogues. Mikko soitto bändissä haitaria, vaikka piano kiinnostikin enemmän. Muitakin pieniä bändivirityksiä oli toki jo ollut kouluaikoina. Mikko soitti tovin myös rumpuja ja sähkökitaraa.

”Olin myös hetken kitaristina speed metal -bändissä. Se oli kyllä ihan kammottavaa”, hän hymähtää.

Popherätyksen aika

Mikko muistaa 1970-luvulta etenkin Finnhitsit ja Katri Helenan laulamat biisit, jotka koskettivat silloin jollain tavalla ja koskettavat vieläkin. Parhaan kaverin kanssa puolestaan tuli tapeltua siitä, kumpi on noin niin kuin yleisesti ottaen parempi, Erkki Junkkarinen vai Finnhitsit. Englanninkielisestä musiikista Mikko oli vielä tuolloin autuaan tietämätön. Mutta herätys sai alkunsa ala-asteen viidennellä luokalla, jolloin musiikintunnilla pidettiin levyraati. Joku toi arvioitavaksi Flashdance-elokuvan (1983) Love Theme -pianoinstrumentaalin. Giorgio Moroderin luoma soundimaailma kolahti nuoreen Mikkoon.

Samoihin aikoihin Mikko hurahti täysin myös brittiläisen Culture Clubin Karma Chameleon -hittiin, joka tuli kuunneltua kymmeniä kertoja sen jälkeen, kun hän sai äänitettyä kappaleen itselleen Jake Nymanin ja Holle Holopaisen radio-ohjelmasta, jossa käytiin läpi popvuotta 1983. Mikko kuunteli aktiivisesti myös elokuussa 1985 perustetun tamperelaiskanava Radio 957:n listaohjelmaa.

”Siinä se poppi sitten kolahti. Skippasin musankuuntelussa ne vaiheet, joita monilla mun ikäisillä tai vähän vanhemmilla on. Esimerkiksi niin sanotut alkuhevijutut ovat mulle melko vieraita, kuten myös Stray Cats ja rockabilly ylipäänsä. Oma heräämiseni tapahtui samoihin aikoihin, kun MTV tuli. Innostuin niistä valtavirtapopbiiseistä ja -videoista. Oli Duran Durania, Nik Kershawia, Frankie Goes To Hollywoodia, Queenia, Madonnaa ja muita. Toki myös Hanoi Rocksista tykkäsin."

JJ-studion flyygelin äärellä vuonna 1993

Yksi merkittävimmistä musiikkielämyksistä hänelle oli George Harrisonin Got My Mind Set On You -paluuhitti syksyllä 1987. Hän kiinnitti huomiota biisin viehättävään soundiin, joka poikkesi olennaisesti sabrinoiden ja muiden pintapoppareiden tekemisistä. Kun käsiin osuivat vielä Roy Orbisonin You Got It (1988) ja Tom Pettyn I Won’t Back Down (1989) ja Mikko ymmärsi Electric Light Orchestra -mies Jeff Lynnen tuottaneen nämä levyt, hän alkoi vähitellen sisäistää jotain siitä, mitä tuottajatitteli oikein tarkoittaa. Lynnestä Mikko innostui niin, että on sittemmin hommannut itselleen oikeastaan kaiken, mihin tämä on artistina ja tuottajana koskenut.

Ja sitten tuli The Beatles, joka kolahti 16-vuotiaaseen Mikkoon todella lujaa vuonna 1988. Mikon vanhemmat olivat tuoneet Italian matkaltaan mukanaan Sinisen tuplan, jonka ensimmäiset kappaleet Strawberry Fields Forever ja Penny Lane kuulostivat heti kättelyssä taivaallisilta. Sitten Mikko riensikin kirjastoon ahmimaan bändin kaikki levyt. Hän oli ällikällä lyöty. Miten tällaista musiikkia voi olla olemassa?

”Siltä tieltä en enää palannut. Toki paljon muita juttuja on tullut Beatlesin jälkeenkin, mutta aina jollain tavalla ne ovat liittyneet toisiinsa. Jos olen viimeisen 15 vuoden aikana uusista bändeistä innostunut, niin kyllä niistä kaikista on löytynyt jokin yhtymäkohta Beatlesiin. Yhdistävänä tekijänä toimivat melodisuus, harmonisuus, koukuttavat kertosäkeet ja hienot soundimaailmat. Pikkuveljeni Jukka innostui aikoinaan Talking Headsista, ja se tuttavuus johdatti myös hieman eri polulle. Diggaan myös joitakin niin sanottuja taiderock-akteja, mutta kyllä mä sellainen puhdasverinen poppijätkä lopulta olen.”

Mikon levyhylly on varsin brittiläisesti varustettu. Hänen omistamastaan musiikista noin 70 prosenttia on kotoisin Brittein saarelta, 10 prosenttia Amerikasta ja 15 Suomesta. Amerikkalaisesta musiikista kolahtavat lähinnä Bruce Springsteen, Tom Petty, Beach Boysja vanhat Phil Spector -tuotannot. Lisäksi esimerkiksi David Fosterin tuottama Chicagon viihde-AOR ja Motown-soundi ovat muusikon mieleen.

Oma bändiura etenee - ensiaskeleet Yössä

Mikon ensimmäisen keikkailevan bändin Ruby Tuesdayn ura jatkui hitaasti mutta varmasti. Tampereen Tulliklubin ravintolapäällikkö Timo Karppinen oli mukana Suomi–Irlanti-seurassa, joka järjesti irkkufestareita Helsingissä ja Tampereella. Ruby Tuesday soitti festareilla joka kerta vuosina 1989–1994. Ruby Tuesdaystä tuli samalla Tulliklubin vakkaribändi.

”Kaunein muistoni on varmaankin se, kun meidän piti lämmitellä irlantilaista The Dublinersia mutta homma menikin toisin päin. He soittivat ensiksi ja tulivat sitten tanssimaan meidän keikallemme siihen ihan lavan eteen. Hengailimme bändin kanssa aamuseitsemään yhdessä soitellen. Oli huimaa päästä jututtamaan viulisti John Sheahania, joka oli soittanut Kate Bushin levyillä”, Mikko muistelee.

Ruby Tuesday Tullikamarin Klubilla syksyllä 1989

Ruby Tuesdayn taival kuitenkin vähitellen hiipui. Syy oli osin siinä, ettei yhtye suostunut levyttämään suomen kielellä. Mutta uusia bändivirityksiä oli tulossa. Mikko soitti muun muassa Screaming Thunders -yhtyeessä vuosina 1994-1996. Mukana olivat Eppu Normaalista tutut Aku Syrjä, Juha Torvinen, Sami Ruusukallio sekä Pittsburghista lähtöisin oleva laulaja Joe Vestich. Mikko innostui äänittelemään omia biisejään Jakke Mäkisen (nykyinen Mannerhovi) kanssa. Jakke äänitti ja tuotti. Jakke toimi puhemiehenä ja tutustutti Mikon moniin uusi ihmisiin. Yö-solisti Olli Lindholmiin Mikko puolestaan tutustui yhteisen Olkahisten-tutun Jouni Pylkkään kautta, joka oli ollut Ollin kanssa samassa siivousfirmassa töissä.

Väsynyt ja suosionsa laskusta kärsinyt Yö oli laittaa pillit pussiin vuoden 1990 vappukeikalla, mutta Poko Rekordsin Epe Helenius kielsi bändiä hajoamasta, koska se oli velkaa levy-yhtiölle. Piti siis tehdä vielä yksi levy. Kun bändi ryhtyi tekemään Antaa soittaa -levyä (1991), huomattiin, että yhteen biisin tarvittiin harmonikkaa. Olkahisten naapuri Jouni vinkkasi Ollille harmonikkalahjakkuudesta nimeltä Mikko Kangasjärvi.

”Olli sitten soitteli, mutta ei hänen nimensä sanonut minulle aluksi mitään, vaikka vain seitsemän vuotta aiemmin olin luukuttanut Varietee-levyä paljonkin. Tapasimme sitten heinäkuussa 1990 ja menimme Costello Hautamäen silloiselle Harasoo Studiolle treenaamaan ja äänittelemään. Jani Viitanen muistaa aina sanoa, että olin kommentoinut äänitettävää kappaletta tyyliin: ’Ihan hyvä biisi, mutta tässä on väärät soinnut’”, Mikko naureskelee.

Yö pyysi Mikkoa mukaan myös keikoille, joita tosin ei tuohon aikaan mielin määrin riittänyt. Yö oli 1990-luvun alkuvuosina kaikkea muuta kuin kovaa valuuttaa. Lama-Suomessa kuunneltiin mieluummin esimerkiksi Raptoria, Rainer Frimania ja Ne Luumäkiä. Mikko teki Yön kanssa parin vuoden aikana noin parisenkymmentä keikkaa. Pesti ei silti tuntunut oikealta.

”Olin sellainen herkkä ja taiteellinen lukiolaispoika, joten vastakkainasettelu bändielämää kokeneiden ammattikoulujätkien kanssa oli kova. Heidän muistelunsa 1980-luvun suosion vuosista oli kaukana omasta maailmastani. Keräsin lopulta rohkeuteni ja ilmoitin, etten tule enää keikoille, mutta levyillä voin soittaa. Helppona tekosyynä toimi armeija.”

1990-luvun kokeiluja ja etsimistä

Varusmiespalvelukseen Mikko pääsi Haminan Varusmiessoittokuntaan, jossa hän vietti yhdeksän ja puoli kuukautta. Hän tutustui armeijassa moniin hyviin soittajiin. Hän nautti siitä, että sai aseiden sijaan olla tekemisissä soittimien kanssa. Armeijassa nuori mies myös tajusi sen, että on olemassa parempia ja lahjakkaampia muusikoita kuin hän itse. Aluksi se tuntui nakertavan itsetuntoa mutta lopulta kouli ja kasvatti.

Vuosi 1993 oli Mikolle tärkeä. Ystävänsä Jaken kanssa hän alkoi tehdä ensimmäistä soololevyään englannin kielellä. Jakke tunsi Jari Latomaan, josta tuli sittemmin Mikon tärkein musiikillinen kollega. Jaska tuli rumpaliksi Mikon soolobändiin. Lisäksi mukana olivat laulaja Jani Koskinen, kitaristi Jyrki Telilä, basisti Marko Tetri ja kosketinsoittaja Mika Lyly. Yhtye teki JJ-studiolla vinyylisinglen nimeltä Need My London Town. Bändillä riitti kaikenlaisia kytköksiä, mutta homma kariutui lopulta tietämättömyyteen ja oikeiden yhteistyötahojen löytämiseen.

"Kun niitä biisejä oli pöytälaatikkoon syntynyt pitkälti toistasataa, minulle kasvoi hillitön halu levyttää ja esittää niitä. Sooloartistin ura vaihtui kuitenkin melko pian tuottajan ja sovittajan töihin. On hyvä tunnistaa varhaisessa vaiheessa oma ydinosaamisalueensa”, Mikko virnistää.

Soolobändin ytimestä kuitenkin kehkeytyi uusi bändi nimeltä Aurinkosirkus. Jani Koskisesta tuli yhtyeen laulaja. Vuonna 1994 Mikko pääsi sisään Tampereen Taiteen ja viestinnän oppilaitokseen. Samalla Aurinkosirkus alkoi vähitellen lyödä läpi: se osallistui muun muassa Syksyn sävel- kilpailuun. Ahkera bändi tuotti myös kappaleita viihdetaiteilija Päivi Mäkiselle.

Happy Road Studion rakennusurakka valmiina kesällä 1995.
Marko Tetri, Mikko, Jani Koskinen ja Jari Latomaa

Aurinkosirkus teki levyn nimeltä Sarja kuvia (1995). Lisäksi se osallistui uudestaan Syksyn Säveleen, tällä kertaa Jani Koskisen nimellä. Samoihin aikoihin Mikko alkoi miettiä Marko Tetrin kanssa, että käyttöön olisi saatava oma studio. He rakensivat lainarahalla Happy Road -studion vanhan teurastamon tiloihin Nekalaan. Tilat olivat hienot, mutta studio ei kannattanut etenkään, kun herroilla ei ollut lainkaan yrittäjäkokemusta. Studio kuihtui kasaan parin kolmen vuoden aikana. Tuhkasta nousi kuitenkin Näsinneulan juurelle Onkiniemeen uusi Deerhouse Studio, jota Mikko ja Jaska pyörittivät yli 15 vuotta ennen siirtymistään Headline Studiolle Tampereen keskustan tuntumaan.

Mikolla riitti 1990-luvun puolivälissä paljon tekemisen intoa. Esimerkiksi Sami Hintsaselle tuli kirjoitettua ja tuotettua biisejä. Mikko oli myös mukana Tampereen Teatterilla Costello Hautamäen ja Heikki Salon Virgo-musikaalissa, joka työllisti työttömiä nuoria. Taustabändissä soittivat Mikon ja Costin lisäksi Ari Toikka, Jari Latomaa ja Jyrki Melartin. Näyttelijöinä nähtiin mm. Paulit Hanhiniemi ja Mustajärvi sekä Juha Junttu, Sami Hintsanen ja Jani Koskinen. Musikaaliprojekti kesti vuoden verran. Kaikenlaista tuli siis kokeiltua, mutta mikään ei oikein tuntunut johtavan mihinkään.

Sitten Mikko ystävystyi multi-instrumentalisti Jaan Wessmanin kanssa, jonka kanssa perustettiin Beatles-tribuuttibändi Beat Less. Yhtye keikkaili aktiivisesti vuosina 1999–2002 ja toimii satunnaisesti edelleen.

”Ajattelin, että tätä haluan tehdä. Tuntui hyvältä viedä eteenpäin Beatles-ilosanomaa. Samoihin aikoihin tein myös päivätöitä – olin Soneralla myymässä ja asentelemassa tietokoneita ja puhelimia. Se osui juuri siihen aikaan, kun netti ja kännykät löivät läpi isosti. Bisnesmaailma ei silti sellaisenaan minua kiinnostanut. Soittelin tuolloin myös hetken aikaa Even bändissä ja Hintsasen Samin Cover Up -yhtyeessä. Hääkeikkoja ja vastaavia riitti. Tällä menolla edettiin 2000-luvun taitteeseen.”

Samalla tamperelainen rock-skene alkoi muuttua. Deerhouse Studio, sen levymerkki Lumbago Records sekä Mikon ja Jaskan vastikään perustama tuotantoyhtiö Afterglow Music Oy pyrkivät pysymään menossa mukana. Kaikilla oli selkeä ajatus, että nyt piti tehdä musiikkia, joka tulisi menestymään. Studion omistaja Louie So bongasi Amadeus-pubistaan lahjakkaan Jussi Selon. Louie sainasi Selon tuoreen yhtyeen Uniklubin, jonka kanssa tehtiin ensin muutama single. Parin vuoden päästä Universal Music kiinnostui yhtyeestä, ja bändi lisensoitiin yhtiölle. Mikko oli siis mukana luomassa Uniklubin uraa.

”Uniklubi oli se yksi ja ainoa vähän isommin menestynyt juttumme. Opin kuitenkin sen, etten halua niin isoihin saappaisiin saati managerihommiin. Musiikin bisnespuoli on toisinaan mukavaa puuhastelua, mutta liian vakavaksi se ei saa mennä”, Mikko sanoo.

Anssi Tikanmäen Filmiorkesteri JJ-Studiolla keväällä 1999

Syksyllä 1998 Anssi Tikanmäki soitti Mikolle äänittäjä–basisti Juuso Nordlundin suosituksesta. Tikanmäki teki musiikkia Aki Kaurismäen Juha-elokuvaan, ja sen soundtrackia oli tarkoitus lähteä esittämään filmiorkesterin kanssa ympäri Eurooppaa. Mikko meni mukaan projektiin. Ensi-ilta oli Berliiniin elokuvajuhlilla helmikuussa 1999.

”Kiersimme kymmenkunta eurooppalaista leffafestaria Juhaa esittämässä. Homma toimi niin, että elokuva pyöri valkokankaalla ja bändi soitti sen edessä. Se oli yksi kovimpia juttuja, joita olen saanut tehdä. Musiikki oli uskomattoman hienoa, ja pääsin samalla näkemään vähän leffamaailmaa. Keikkoja tehtiin eniten vuonna 1999 ja sen jälkeen säännöllisen harvakseltaan. Kävimme Pohjoismaiden lisäksi Venäjällä, Virossa, Japanissa, Itävallassa, Unkarissa, Italiassa, Ranskassa ja Portugalissa pariin otteeseen ja Saksassa useammankin kerran. Sodankylän elokuvajuhlilla esiinnyimme kaksi kertaa. Viimeksi esitimme Juhan Helsingin Kaupunginorkesterin kanssa Musiikkitalossa tammikuussa 2020. Ystävystyimme Anssin kanssa ja olemme edelleen paljon tekemisissä. Hän on eräänlainen mentor minulle ja ollut jollain tavalla mukana lähes jokaisella levylläni.”

Tikanmäen bändin tiimoilta vuonna 1999 syntyi Tampereen Telakalle myös maanmainio tango-orkesteri Olavi Nyrhilä & Kipinä, jossa laulusolistina toimi Markus Myllyniemi. Mikko soitti yhtyeessä haitaria. ”Kaikilla bändiläisillä oli käytössä niin sanottu humppanimi eli oma toinen nimi ja äidin tyttönimi. Mä esiinnyin nimellä Olavi Sammalisto. Keikkoja riitti osaltani vuoteen 2005 saakka.”


Takaisin Yöhön

Mikko oli vuosien mittaan pysynyt hyvissä väleissä Olli Lindholmin ja Jani Viitasen kanssa sen jälkeen, kun hän erosi Yön keikkakokoonpanosta 1990-luvun alussa. Ollin kanssa tuli tehtyä duokeikkoja häissä ja hautajaisissa. Jani taas pyysi Mikkoa usein studiolleen soittamaan haitaria tai pianoa tuottamilleen levyille.

Vuoden 2000 lopussa Mikko päätyi lopulta takaisin Yöhön. Hän muistelee, ettei osannut nuorempana sanoa millekään ei. Myös Yön uuteen kutsuhuutoon soittomies vastasi myöntävästi. Tilanne bändissä oli tuolloin se, että kitaristi Markku Petander oli jäänyt sairauslomalle. Tuurajaksi oli hommattu Daffy Terävä, mutta Olli ei luottanut täysin pelkästään nelimiehiseen bändiin. Hän kaipasi mukaan koskettimia, jotta kokonaisuus kuulostaisi täyteläisemmältä. Mikko päätyi yhtyeeseen siten, että tiedossa oli keikka Lahdessa vain päivän varoitusajalla. Sitä ennen piti poiketa esiintymässä myös Jyrki-ohjelmassa. Mikon mukaan Yön kappaleet oli verrattain helppo ottaa haltuun. Ongelmana oli kuitenkin se, että hän joutui uuden pestin myötä perumaan jo sovittuja keikkoja.

”Halusin silti olla lojaali Ollille ja auttaa miestä mäessä. Olihan hän järjestänyt mulle monta hyvää juttua. Aluksi tarkoituksena oli olla bändissä vain kuukausi, mutta pesti venyikin sitten parinkymmenen vuoden mittaiseksi.”

Beat Less-yhtye Tampere-talolla vuonna 2016

Aluksi Mikosta silti tuntui, että Beatles-tributointi ja Tikanmäen kanssa esitetty elokuvamusiikki olivat lähempänä omaa sydäntä kuin Yö. Epe Heleniuksen kanssa oli kuitenkin sovittu bändin 20-vuotista taivalta juhlistavasta Legenda-kokoelmalevystä, jolle tehtäisiin muutama uusi biisi. Koska Jani Viitanen ei ollut enää bändissä, tuli tässä vaiheessa tilausta Mikon kaltaiselle studioammattilaiselle. Näin kosketinsoittajalle löytyi aivan uudenlainen rooli yhtyeessä.

”Muistan hyvin sen lentomatkan Leville, jolloin Olli kertoi, mitä haluaisi bändiltä jatkossa. Ensinnäkin hän halusi esittää Hakulisen Jussin tekemiä biisejä. 1990-luvun Yö-jätkäthän eivät voineet sietää niitä. Olli halusi mennä poispäin kitararockista, edetä aikuisempaan suuntaan sekä ottaa bändin musiikkiin mukaan enemmän koskettimia ja harmoniaa. Muutos tapahtui näin ollen hyvin luonnollisesti.”

Loppu on historiaa: Yön Rakkaus on lumivalkoinen -albumi räjäytti pankin vuonna 2003. Albumi on tähän mennessä myynyt nelinkertaiseen platinaan oikeuttavat 140 000 kappaletta. Levytyssessiossa Mikko ei enää häpeillyt sitä, että hän puski ideoitaan läpi pienellä psykologisoinnilla ja tahdonvoimalla. Hänellä oli selkeä visio siitä, mitä tämän orkesterin kanssa piti tehdä. Asioita edesautti toki myös silloinen rumpali Antti Mäkinen, jonka tyylillinen monipuolisuus tuli tarpeeseen. Ja tietysti piste i:n päälle oli levyn megahitti Rakkaus on lumivalkoinen.

”Se on ainoa kappale, josta olen heti demovaiheessa kuullut, että siinä on tuleva hitti. Levyä tehdessä oli tuore ja raikas ilmapiiri, sillä mukana oli riittävästi toisilleen ennestään suhteellisen tuntemattomia ihmisiä. Hakulisen biisien lisäksi myös Olli oli tehnyt paljon hyviä melodioita, ja myös se vaikutti, että me pääsimme ensi kertaa Latomaan Jaskan kanssa yhdessä työstämään Ollin biisejä. Ne olivat yksinkertaisia biisejä, joita sovitettiin mielikuvituksekkaasti. Myös legendaarisen äänittäjä-miksaaja Dan Tigerstedtin mukanaolo teki sessioista ainutlaatuisen ja teknisesti todella onnistuneen."

Entistä aikuisemmalta kuulostaneen hittilevyn myötä Yö pääsi tekemään ensimmäisen oikean konserttisalikiertueensa. Sittemmin ne olivat vuosi toisensa jälkeen loppuunmyytyjä. Mikko kokee, että Yö oli osaltaan synnyttämässä modernia iskelmäpopgenreä, jolle oli 2000-luvun alussa selkeä tilaus. Kyse oli hyvin tuotetusta, radiosoundia hakevasta iskelmän ja popin fuusiosta. Mikko on kuitenkin aina ollut kriittinen iskelmä-sanan käyttöä kohtaan. Hänelle sana "iskelmä" tarkoittaa sitä, mitä se merkitsi 1970-luvulla.

”Oli se sitten Irwiniä tai vakavampaa musiikkia, niin kaikki tehtiin silloin pieteetillä, jousisovituksineen ja kuoroineen päivineen. Jossain vaiheessa 1980-luvulla sana iskelmä muuttui tarkoittamaan sellaista muovista pienellä budjetilla väännettyä tanssimusiikkia, kun taas silloin valta-aseman ottanut suomirock mielletään nykyään monilta osin iskelmäksi. Sitten 2000-luvun alussa Juha Tapio, Yö ja monet muut alkoivat tehdä sellaista suomalaista AOR-juttua. Tämän tendenssin myötä Yökin sai paljon faneja. Konserttisalikeikkojemme yleisöjakauma oli 2000-luvulla hurjat 5–80 vuotta.”

Yö-yhtye Pelko ja Rakkaus -levyn platinajuhlissa kesällä 2013.
Mukana myös Jani Viitanen, Gabi Hakanen ja Epe Helenius

Mikko oli mukana kahdellatoista Yön studioalbumilla ja muutamalla kokoelmalevyllä. Yhdessä Jari Latomaan kanssa hän on kokonaan tuottanut studiolevyistä kuusi. Hän muistelee innolla sitä, miten hyväsoundinen Kuolematon-levy (2005) sai Hifi-lehdessä täydet viisi tähteä. Yö kun ei kovin usein päässyt musiikkikriitikoiden syynissä täysiin pisteisiin. Levy sisälsi muun muassa Juha Tapion kirjoittaman Pettävällä jäällä -hitin. 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen olikin uuteen nousukiitoon päässeelle konkariyhtyeelle täynnä hypeä ja menestystä. Jussi Hakulisesta tuli jälleen toviksi bändin signature-biisintekijä, bändi vietti 25-vuotisjuhlaansa ja soitti Raumanmeren Juhannuksessa kolmena iltana peräkkäin ilotulituksien saattelemana. 30-vuotisen uran puolestaan sinetöi lähes loppuunmyyty Hartwall Areena.

Yön Hyvässä ja pahassa -albumi (2014) meni vielä tuotannollisesti vanhan tutun kaavan mukaan, mutta sitä seuranneella Puolet taivaasta – puolet helvetistä -levyllä (2016) Mikon työtehtävät supistuivat pitkälti soittajan rooliin. Luottotuottajuuden loppuminen herätti aluksi ristiriitaisiakin tunteita, mutta toisaalta Mikonkin mielessä oli jo muutaman vuoden ajan kytenyt ajatus siitä, että työryhmään pitäisi saada uutta verta. Hommaan oli alkanut tulla paikoillaan polkemisen makua.

“Yön biisit ovat enemmän tai vähemmän samankaltaisia, ja jossain vaiheessa se tuotannollis-sovituksellinen ideasammio tyhjenee väkisinkin. Kaksi edellistä albumiamme eivät olleet huonoja, mutta tietty into ja särmä niistä puuttuvat. Muutokselle oli selkeä tarve”, Mikko myöntää.

Muutos henkilöityi muun muassa Jonne Aaronin ja Sturm und Drangin kanssa työskennelleeseen Jimmy Westerlundiin. Myös Yhdysvalloissa vaikuttanut studiotyöläinen oli säveltänyt Yön edellislevylle kappaleen Jään sun viereen, ja nyt hän päätyi tuottamaan lähes koko levyn. Westerlundin käsissä Yön soundia päivitettiin nykyaikaisemmaksi.

”Siitä levystä tuli Ollin ja Jimmyn levy, bändi oli lopulta aika minimaalisessa roolissa. Tosin Yö oli Yötä niin kauan kuin Olli siinä lauloi. Mutta siitä tuli enemmänkin sellainen tuottajalevy, jonka teksteissä Olli kävi läpi avioeroaan”, Mikko kertaa.

Katkeransuloiset loppuajat Yön kanssa

Yö-yhtye koki paljon julkisuudessakin ruoditun miehistönvaihdoksen joulukuussa 2016, jolloin kitaristi Daffy Terävän ja basisti Jukka ”Jay” Lewisin tilalle palkattiin kitaristi Jussi Turpeinen ja basisti Timo Mynttinen.

”Hyvän Yön lauluja oli oli eräänlainen koeponnistus uusien tyyppien kanssa – katsottiin, miten studiotyöskentely heidän kanssaan sujuu. Siitä tuli ihan kiva levy, vaikka se jäi välityöksi eikä sitä hirveästi markkinoitu.”

Yhteistyö Jussin ja Timon kanssa oli Mikon mukaan oikein hedelmällistä. Mikko koki, että Yö kehittyi kehittymistään ja osaaminen oli loppuvaiheessa korkealla. Yö-yhtyeen viimeiseksi albumiksi jäi vuonna 2018 julkaistu Mitä jos mä rakastan. Tällä levyllä palattiin enemmän vanhaan tekotapaan, vaikka muun muassa Rake Eskolin ja Samuli Sirviö olivat mukana tekemässä osaa kappaleista. Lisäksi Mikko ja Jaska tuottivat levylle useamman biisin.

”Olen tyytyväinen, että levystä tuli niin hyvä kokonaisuus. Viimeisessä kokoonpanossa tuntui, että kaikki olivat samalla viivalla ja puhuivat samaa kieltä. Kyllä meillä oli tosi mukavaa se kaksi vuotta, mitä ehdittiin yhdessä työskennellä”, Mikko kehuu.

Myös entisten Yö-soittajien kanssa edelleen hyvissä väleissä oleva Mikko saa yhä kuulla uteluita vanhan kokoonpanon hajoamisesta.

”Multa on kysytty tuhat kertaa, mikä se syy potkuihin oli, mutta ei ollut muuta syytä kuin että joskus vain jonkin asian on aika tulla päätökseensä. Bändit ovat kuin avioliittoja. Kun kuusi vahvaa persoonaa on vuosikausia tekemisissä toistensa kanssa, tapahtuu kokonaiskemiassa väkisinkin muutoksia, sillä ihmisten elämäntilanteet muuttuvat. Joskus ajaudutaan siihen, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin räjäyttää koko homma palasiksi. Niin kävi Yölle.”

Uudistunut Yö jatkoi keikkailua aktiivisesti, vaikka Ollin tuomarinpesti Voice Of Finland -ohjelmassa söikin jonkin verran keikkapäiviä. Lisäksi uusia Yö-singlejä oli työn alla. Ideana oli julkaista uutta musiikkia biisi kerrallaan ja katsoa, mihin asiat etenevät.

Olli Lindholm kuoli äkillisesti 12. helmikuuta 2019. Mikko menee mietteliääksi, kun hän palaa ajatuksissaan yhteisiin vuosiin Yö-solistin kanssa.

”Me ehdimme tuntea 29 vuotta. Siinä ajassa kerittiin tekemään kaikennäköistä. Vaikka välillä oltiin kuin yö ja päivä, joskus tukkanuokkasillakin ja arvostuksen kohteet olivat vähän erilaisia, niin Olli oli silti yksi tärkeimmistä ihmisistä mun elämässäni. Mä olen tosi ylpeä siitä, mitä kaikkea me teimme yhdessä. Onnistuttiin välillä paremmin ja välillä huonommin, mutta se oli hieno polku.”

Yö-yhtyettä ei ole vielä täysin kuopattu. Orkesteri ehti olla alkuvuodesta 2020 Suvi Teräsniskan kanssa kiertueella, jossa esitettiin yhtyeen tuotantoa. Poppoo ehti tehdä kahdeksan konserttia ennen kuin koronaepidemia sulki konserttisalit ja klubit. Kiertueen on tarkoitus jatkua, kun tilanne normalisoituu.

Beatles sydämen asiana – mukaan festivaalikuvioihin

Mikko on pyörittänyt Jari Latomaan kanssa musiikkituotantoyhtiö Afterglow Music Oy:tä vuodesta 2004 lähtien. Viime vuosina Mikko on ehtinyt Yö- ja tuotantotöiden lisäksi toimia muun muassa Musiikkiteatteri Palatsin kapellimestarina. Mikko on tuottanut musiikin muun muassa The Beatles Story-, Show Must Go On-, Simply the Best-, Moulin Rouge- ja Dancing Queen -musikaaleihin. Lisäksi kesällä 2014 Mikko nimitettiin Tampere-talossa järjestetyn Tampere Beatles Happeningin taiteelliseksi johtajaksi. Näin hänen vuosikausia kestänyt Beatles-fanituksena ja -coversoittelunsa tuli valjastettua niin hyvään hyötykäyttöön kuin Suomessa vain kuvitella voi.

Beatles Happeningissä 2016.
Mikko, Beatles-pastori Tapio Pajunen, Ringer Star ja elokuvantekijä Timo Heinänen

Mikko tosin jännitti aluksi Beatles-junan mukaan lähtemistä. Häneltä kun ei esimerkiksi löytynyt samantyyppisiä kansainvälisiä suhteita kuin tapahtumaa aiemmin luotsanneelta Tapani Lepomäeltä. Tampere-talolta kuitenkin todettiin, että ”heillä on kyllä suhteita, hoida sinä Mikko se ohjelmapuoli”. Ja niin tapahtui: Mikko vieraili vuosittain muun muassa Liverpoolissa etsimässä Tampereelle mahdollisimman taitavia ja monipuolisia Beatles-akteja.

”Kun tajusin olevani ehkä sittenkin oikea tyyppi hommaan, niin kyllähän se mukanaan vei. Ja ne kontaktitkin karttuivat.”

Hän halusi tuoda Tampere Beatles Happeningiin sopivasti lisää niin sanottua mainstream-kiinnostavuutta.

”Tuon tyyppisiä festareita leimaa helposti sellainen sisäpiiriläisyys. Beatlesin tapauksessa sorrutaan helposti pelkkiin sixties-muisteloihin. Mutta kysymyksessä oli kansainvälisesti edustava Tampere-talo ja festivaali, johon odotetaan tuhansia kävijöitä. Kyllä siellä täytyi olla ihan kaikkia kiinnostavaa musaa ja ohjelmaa.”

Lämpimin henkilökohtainen muisto Mikolla on vuoden 2015 Tampere-talon ison salin konsertista, jossa Mikon luotsaaman 15-henkisen bändin solisteina esiintyivät Pepe Willberg, Ringer Star sekä Jayt Goeppner ja Lewis.

”Sen keikan jälkeen oli upea olo. Siinä kulminoitui kaikki se, mitä minä voin oman Beatles-diggailuni kautta parhaiten tehdä.”

Tampere Beatles Happening järjestettiin viimeistä kertaa vuonna 2017. Mikko ehti siis olla tapahtuman puikoissa kolmena vuotena. Seuraavaan tapahtumaan oli jo saatu monenmoisten haasteiden kautta buukattua muun muassa Beatlesin merkittävimpänä äänittäjänä tunnettu Geoff Emerick. Valitettavasti Emerick ehti menehtyä ennen festivaalia.

”Se oli yksi osasyy tapahtuman loppumiselle. Jouduin nostamaan kädet pystyyn ja sanomaan, etten keksi mitään tarpeeksi kiinnostavaa kärkeä tapahtumaan enää tällä varoitusajalla”, Mikko harmittelee.

Viralliseksi syyksi ilmoitettiin tapahtuman liian raskaaksi paisunut kulurakenne. Myös Mikko myöntää, ettei Tampere Beatles Happening ollut tarpeeksi tuottava.

Mikko ei kuitenkaan luovuttanut Beatlesin suhteen – ei missään nimessä! Hän on järjestämässä lokakuussa 2020 uutta Fab Four -tapahtumaa Kangasala-taloon. Tapahtuman nimi on ytimekkäästi Kangasala Beatles Happening.

”Olin jo Tampere Beatles Happeningin asiakasaikoiani eniten innostunut niistä seminaareista ja muusta aiheen akateemisemmasta puolesta. Jäi kutkuttamaan se, että mitä jos itse järjestäisi jonkinlaisen Beatlesia käsittelevän tapahtuman juuri tästä näkökulmasta käsin.”

Kangasala Beatles Happening tuokin Pirkanmaan talousalueelle kaivatun liverpoolilaiseen musiikkiin ja sen kulttuurisiin ilmiöihin keskittyvän tapahtuman. Lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna Kangasala-talossa koetaan kaksi syvälle merseybeatiin sukeltavaa konserttia sekä lauantain monipuolinen seminaaripäivä.

Pyynikinharjulla keväällä 2017

Tulevan tapahtuman tähtivieras on vuonna 1947 syntynyt brittituottaja Chris Thomas, joka työskenteli George Martinin alaisuudessa White Album -pitkäsoiton äänityksissä vuonna 1968. Tuolloin 21-vuotias Thomas teki sittemmin merkittävän uran: hänen yhteistyökumppaneitaan ovat olleet muun muassa Pink Floyd, Procol Harum, Roxy Music, Elton John, Paul McCartney ja The Sex Pistols. Myös maailman kuuluisin Beatles-tutkija Mark Lewisohn on lupautunut vieraaksi tapahtumaan.

Kangasala Beatles Happeningin valmistelun ohella Mikko on pitänyt kiintoisia Beatles-luentoja ystävänsä, musiikintutkija Sami Tenhusen kanssa muun muassa Tampereen pääkirjastossa. He ovat käsitelleet esimerkiksi sitä, mikä tekee Beatlesistä Beatlesiä eli niin sanotun ”beatlesquen” syvintä olemusta. Myös beatlejen soolouria ja niiden myöhempää merkitystä on ruodittu.

Lisäksi Mikko toteaa, että hänellä on jo visioita siitä, mihin suuntaan Beatles-kuvioita viedään jatkossa. Rakas yhtye pysyy aina matkassa mukana, tavalla tai toisella.

”Niin, joku on joskus sanonut, että ihmisen elämään mahtuu viisi tosi tärkeää asiaa. Minulla Beatles on yksi – ja Twin Peaks toinen!”

Ykkössijalla Mikolla on silti perhe. Hänellä on vaimo ja kaksi poikaa. Kun Konsta-esikoista alettiin odottaa toukokuussa 2017, Mikko ajatteli, että Yö saa pysyä, mutta muut hommat jätetään vähemmälle.

Oma levy-yhtiö luotsaa biisintekijöitä

Kaiken sattuneen ja tapahtuneen jälkeen Mikko on huomannut olevansa taas siinä tilanteessa, että monenlaiset työt ja projektit kiinnostavat perhe-elämän ohella.

Esimerkiksi Mikon työpaikalla Headline Studiolla on ryhdytty musiikkituotantojen ohella tekemään äänikirjoja ja podcasteja. Lisäksi Mikko on aktivoimassa vuonna 2005 perustamaansa levy-yhtiötä Recovery Recordsia. Tällä hetkellä Mikolla on viritteillä levynteko peräti kolmen laulaja–lauluntekijän kanssa.

”Levy-yhtiö on tällä hetkellä mulle yksi työskentelyn tärkeimmistä osa-alueista. Recovery Recordsin ajatuksena on olla biisintekijälähtöinen levy-yhtiö. Kun jollain on tosi hyviä biisejä, niin innostun. Musiikkityyli voi olla mitä vain, mutta biisit edellä mennään.

Mikko on ehtinyt myös keikkailla jonkin verran. Yhteistyö vanhan tutun Päivi Mäkisen kanssa on jatkunut viime aikoina yhden naisen Edith Piaf -musiikkiteatteriesitysten muodossa. Loppuvuodesta 2019 Mikkoa kuultiin joulukirkkokiertueella amerikkalaisen Elvis-artisti Victor Trevino Jr:n kanssa. Lisäksi Mikko on tarttunut pitkästä aikaa vanhaan kunnon haitariinkin.

”Viime kesänä soitin haitaria rippijuhlissa, ja se oli tosi mukavaa. Ei sitä haitarinsoittoa unohda, se on mulle polkupyörän ajamiseen verrattava taito. Olen pelimannihenkinen soittaja, ja perustaidot pysyvät hyvin muistissa.

Mikko kertoo antavansa myös soittotunteja niin pianon- kuin haitarinsoiton opiskelijoille. Kaikkea muuta musiikkiin liittyvää hän tekee mielellään, mutta keikkamyyntipuolen hän sanoo jättävänsä suosiolla rauhaan.

”Se on tällaiselle yrittäjäluonteelle mielekästä, että voi tehdä työkseen musan parissa vähän kaikenlaista. Jokainen päivä on erilainen.”

Monipuolinen soololevy valmistuu

Kaiken muun musiikkitoiminnan lisäksi Mikko aikoo myös julkaista pitkään suunnittelemansa soololevyn, jonka laulut on kirjoitettu pääosin vuosina 1989–1993. Biisiaihioita on pyörinyt mielessä jo pienestä pitäen, mutta nuoruuden Beatles-hurahduksen jälkeen Mikko ryhtyi synnyttelemään kappaleita nimenomaan pianon ääressä.

Mike Stufflake -nimellä julkaistu single vuodelta 1993

”Koko lukioaika oli sitä, että kun pääsin koulusta kotiin, niin menin pianon ääreen ja aloin soittaa. Sitten biisejä vain tuli, ei niitä tarvinnut sinänsä tehdä. Tekstit taasen olivat sellaista tajunnanvirtaenglantia. Kappaleita syntyi tuli kolmen neljän vuoden aikana peräti parisen sataa.”

Osa kappaleista on demotettu kasetille, ja silloin tällöin Mikko käytti tiettyjä osia vanhoista kappaleistaan joihinkin Yön biiseihin. Arkistot on siis saatu osin hyötykäyttöön, mutta ei ehkä sillä tavalla, kun Mikko olisi alun perin halunnut.

Hänen soolouransa jäi vuonna 1993 julkaistuun singleen, mikä kuitenkin johti muiden asioiden äärelle. Viime vuosina alkoi kuitenkin vahvistua ajatus siitä, että nyt olisi tehtävä jotain. Diminuendo-työnimellä kulkevan albumin teko on jatkunut vahvana viime aikoina. Mikko on päättänyt, että levy saadaan äänitettyä valmiiksi tämän vuoden aikana.

”Levyllä on mukana vierailevia laulajia ympäri maailman, joko ihmisiä joiden kanssa olen aiemmin työskennellyt tai sellaisia, joita olen ihaillut. Olen projektista erittäin innoissani!”

Mikko kokee albumin eräänlaiseksi dokumentiksi siitä, mitä hän on. Soolokappaleissa kuuluu vaikutteita aina Beatlesista Electric Light Orchestran kautta 1970-luvun suomi-iskelmään ja Bachiin. Hän toteaa, että tietynlainen kunnianhimo ja megalomaanisuus nousevat silloin tällöin esiin, kun omia kappaleita ryhdytään työstämään.

”Kovasti sitä haluaisi lähteä äänittämään näitä biisejä Abbey Roadille kera jousiorkesterin, mutta voi olla, että täytyy vielä lotota vähän ahkerammin”, hän nauraa.

Beatlesin alkulähteillä,
Strawberry Fields, Liverpool, kesä 2014

Matkailu on intohimo

Musiikin ulkopuolella Mikkoa kiehtoo etenkin matkailu – hän on vieraillut elämänsä aikana peräti 58 eri maassa. Lontoossa hän on käynyt yhtä monta kertaa. Ensivisiitti suurkaupunkiin tapahtui vuonna 1989, jolloin äiti vei sydänsuruja poteneen 17-vuotiaan poikansa lohdutusmatkalle. Lontoo räjäytti Mikon pään kertaheitolla. Ja edelleen kaupungista tuntuu löytyvän joka reissulla jotain uutta.

”Tunnen Lontoon paremmin kuin Helsingin. Olen opastanut siellä paljon paikallisiakin. Yhteen kasvaneista kylistä koostuneessa kaupungissa asukkaat kun eivät välttämättä aina tunne kotikulmiensa ulkopuolisia alueita niin hyvin. Turistiseuduilta pysyttelen nykyään yleensä kaukana. Yksi syy Lontoon-visiitteihin on ollut myös pubibongailuharrastukseni. Olen käynyt Lontoossa yli 400 pubissa, ja käynneistä löytyy tarkat päiväkirjamerkinnät.”

1990-luvulla Mikko kävi Lontoossa suunnilleen kerran vuodessa. Vuonna 1998 hän päätti kuitenkin mennä vaihteeksi Adrianmeren rannalle Cattolicaan. Aluksi etelänlomailu tuntui oudolta, mutta sitten esimerkiksi Venetsian ja Firenzen ainutlaatuisuus avasi silmät: on muutakin kuin Lontoo.

Ensimmäinen matka Euroopan ulkopuolelle suuntautui pariksi viikoksi Intiaan heti vuosituhannen taitteessa, jolloin matkatoimistot myivät millenniumhuumassa reissuja pilkkahintaan, kun pelättiin lentokoneiden tippuvan. Silloin Mikko päätti, että jatkossa kaikki vapaa-aika ja raha käytetään matkustamiseen. Mopo lähti käsistä, etenkin kun halpalennot ilmaantuivat markkinoille 2000-luvun alussa. Lontoossa tulikin käytyä nyt viitisen kertaa vuodessa, ja lisäksi kerran vuodessa määränpääksi muotoutui Yhdysvallat. Vuonna 2005 oli sitten koko matkailu-uran pisimmän reissun vuoro.

”Teimme silloisen kumppanini kanssa kolmen ja puolen kuukauden pituisen matkan, joka ulottui Buenos Airesista Chileen, Pääsiäissaarille, Ecuadoriin, Galapagokselle, Costa Ricaan, Hawaijille, Fidzille, Uuteen-Seelantiin, Australiaan, Kapkaupunkiin ja niin edelleen. Se oli pitkä reissu, johon hupenivat kaikki rahat, mutta kokemus oli kaikin puolin silmät avaava. En koe olevani uskonnollinen tyyppi vaan pikemminkin spirituaalinen. Koko matka vaikutti voimakkaasti arvoihini ja maailmankuvaani.”

Seuraavana vuonna Mikko vietti viisi viikkoa samantyyppisellä reissulla. Ja on matkailu Mikolle intohimo nykyäänkin. Hän tekee runsaasti vähän lyhyempiä matkoja ja lukee aktiivisesti matkailublogeja. U.S.A.:ssa Mikko on käynyt tähän mennessä 25 osavaltiossa. Edellinen kaukomatka suuntautui Malediiveille ja Sri Lankaan. Vaimo on innostuttanut Mikon myös uudelleen Suomen-matkailusta.

”Tosin jos Suomea haluaisi kunnolla kierrellä ja katsella, pitäisi varmaankin ryhtyä karavaanariksi! Joutilaisuudesta ja pienistä asioista on tullut tärkeämpiä, mutta ehkä kaukomaillekin vielä tulee mentyä. Perheen, vinyylilevyjen ja elokuvien parissa viihtyy hyvin.”

 

Teksti: Tomi Nordlund
huhtikuussa 2020

Mikko Kangasjärven musiikillisia esikuvia:

Johann Sebastian Bach  

”Länsimaisen populaarimusiikin peruskivi. Harmoniat ja bassolinjat kumpuavat sieltä. Kerrassaan upeaa vanhaa musaa.”  

Toivo Kärki ja Reino Helismaa  

”Kärki sai urallaan hirveästi aikaiseksi ja osasi yhdistellä vaikutteita, kuten esimerkiksi amerikkalaisen jazzin ja viihdemusiikin slaavilaiseen melankoliaan ja saksalaiseen rytmiin. Sovitusideat ja sointumaailmat olivat nerokkaita ja ne kuuluvat suomalaisessa kevyessä musiikissa yhä. Tärkeän perinteistä ja leimallisesti suomalaista musiikkia mulle lapsuudesta lähtien.”  

The Beatles  

”Yhtye, joka on vaikuttanut minuun järjettömän paljon. Ennen kaikkea Paul McCartneyn vaikutus korostuu – hän on mielestäni se innovatiisin beatle. Paul asui 1960-luvun sykkivässä Lontoossa, oli siellä ihan ytimessä, teki avantgardea, oli kokeilunhaluinen eikä ole koskaan kokenut tarvetta editoida itseään. Musiikin tekemisen riemu sykkii hänessä edelleen.”  

Jeff Lynne  

”Vaikuttanut omaan musaani suoraan jopa enemmän kuin Beatles. Lynne itse on ottanut selvästi vaikutteita juuri Fab Fourilta. Muita tuottajasankareitani ovat esimerkiksi Brian Eno, Daniel Lanois ja Phil Spector, tietenkin myös George Martin. Nuoremmasta polvesta Rick Rubin, Steve Lillywhite, Stuart Price sekä popmaestro Max Martin."  

Angelo Badalamenti  

”Hän on vaikuttanut tapaani käyttää sointuja. Hän rikkoo taitavasti sointujen harmoniaa erilaisilla pidätyksillä. Hän on imenyt paljon vaikutteita Ennio Morriconelta mutta on silti onnistunut luomaan ihan oman juttunsa.”

Kate Bush  

”Idolisoin ja arvostan Kate Bushia. Sellainen sysibrittiläisyys viehättää. Etenkin hänen ensimmäiset levynsä ovat kuin suoraan keskiaikaisesta Englannista. Matkan varrella homma on jalostunut jazzimpaan ja minimalistisempaan suuntan. Bush on lähes satuolennon kaltainen mystinen hahmo, jonka taide koskettaa syvältä.”  

Calum ja Rory Macdonald

"Ulko-Hebridien saaristosta kotoisin olevat skottiveljekset perustivat Runrig-yhtyeen yli neljäkymmentä vuotta sitten. Heidän laulunkirjoitustaitonsa ja yhtyeen patrioottisen mahtipontinen sointi saavat aikaan lähes isänmaallisen tunteen, Skotlannin puolesta."

Elton John, Nicky Hopkins ja Roy Bittan

"Minulla ei oikeastaan koskaan ole ollut soittajaidoleita, vaan ihailemani tyypit ovat yleensä olleet biisintekijöitä, tuottajia tai muita studiohahmoja. Poikkeuksena mainittakoon nämä kolme pianistia, joiden soittotyyleistä en ole voinut olla omaksumatta. Eltonia diggailen kyllä ihan muutenkin."